Kaikki ei mene aina suunnitelmien mukaan...

Tämä on viimeinen kuva, joka minulla on Hugosta. Hän seisoo ylväästi etualalla, pylvään takana osittain. Kuva on suomalaiselta rodun kasvattajalta. Vein Hugon hänen luokseen uudelleen sijoitettavaksi.
Hugo ehti olla meillä vajaan vuoden. Siinä ajassa hänestä kasvoi kaunis ja upea Isosveitsinpaimenkoira-uros, jonka luonne oli kultaa.

Miksi me sitten luovuimme hänestä? Hugo tuli meille kodinvaihtajana ja alussa ehkä olleet epäluulot karisivat nopeasti, Hugo lunasti paikkansa laumassamme ja sydämissämme nopeasti.
​

Isosveitsinpaimenkoira kerrotaan lapsirakkaaksi roduksi ja sitä Hugo todella oli, kuten oli ollut samanrotuinen edellinen koiramme Dukekin. Duke menehtyi ennen Hugon tuloa vatsakasvaimeen ja siksi kotimme tuntuikin kaipaavan samanlaista isoa ystävää kipeästi.

Hugon ja lasten kanssa puuhasimme taas koirajuttuja. Kävimme metsäretkillä ja leikimme pihalla ja sisällä. Hugo kasvoi ja jaksoi jo ison koiran lailla tehdä lenkkejä, hätyytellä välillä muita eläimiä pihapiirissä ja vartioida reviiriä. Vähän piti koetella reviirin rajojakin jo ja lähteä tutkimusretkelle lähiympäristöön yksinään. Kaikki kuitenkin oli normaalia koiran varttumista ja terveen, ison koiran kasvutarinaa.

Kesällä elämämme mullistui. Se ei johtunut Hugosta. Tapahtui suuria surullisia asioita ja muutoksia elämässämme. Siirryin tietokoneen ääreen ja huomasin istuvani siinä kuin naulattuna aamusta iltaan, illasta yöhön.
Kaikki tarvittava oli tehtävä kuitenkin, niin perheessä kuin eläinfarmillakin.
Minuutit venyivät tunneiksi, tunnit päiviksi, päivät viikoiksi. Lupasin Hugolle, että huomenna teemme pitkän retken taas ja taas lupasin ja lupasin.
Puhelin soi koko ajan, asiat vyöryivät päälle kuin hyökyaalto. Joka hetki oli tulipalojen sammutusta joka suunnassa.
Tunsin itseni täysin voimattomaksi kaikkien uusien vaatimusten edessä. 24h ei riittänyt vuorokaudessa mihinkään.

Yritin kuitenkin kovasti. Yritin olla kaikkea, riittää kaikille. Mutta Hugon katseessa näin sen ettei se riitä.
Tein päätöksen, jota en kadu vaikka se olikin surullinen päätös. Hugo ansaitsi toisen mahdollisuuden toisessa kodissa. 
Jos minulla ei olisi ollut kontakteja tämän rodun kasvattajiin suomessa en olisi päätynyt luopumaan Hugosta, mutta tiesin että heidän kontaktiensa kautta Hugo saisi arvoisensa kodin. Sellaisen, jossa hän saa kaiken ajan ja rakkauden jonka ansaitsee ja tarvitsee. Tiedän uudesta perheestä sen, että se oli Hugolle parasta nyt ja he antavat hänelle jakamattoman huomion.

Kuvia katsellessa tulee väkisin itku, mutta ei suru. Ikävä mutta ei kaipaus. Joskus valinta on se vaikea, mutta se vaikein voi olla se kaikista oikein...

Terveisiä sinne uuteen kotiin Hugo, olit meille Rakas, kiitos ajasta, jonka olit luonamme.