Tämä on viimeinen kuva, joka minulla on Hugosta. Hän seisoo ylväästi etualalla, pylvään takana osittain. Kuva on suomalaiselta rodun kasvattajalta. Vein Hugon hänen luokseen uudelleen sijoitettavaksi.
Hugo ehti olla meillä vajaan vuoden. Siinä ajassa hänestä kasvoi kaunis ja upea Isosveitsinpaimenkoira-uros, jonka luonne oli kultaa.

Miksi me sitten luovuimme hänestä? Hugo tuli meille kodinvaihtajana ja alussa ehkä olleet epäluulot karisivat nopeasti, Hugo lunasti paikkansa laumassamme ja sydämissämme nopeasti.
​

Isosveitsinpaimenkoira kerrotaan lapsirakkaaksi roduksi ja sitä Hugo todella oli, kuten oli ollut samanrotuinen edellinen koiramme Dukekin. Duke menehtyi ennen Hugon tuloa vatsakasvaimeen ja siksi kotimme tuntuikin kaipaavan samanlaista isoa ystävää kipeästi.

Hugon ja lasten kanssa puuhasimme taas koirajuttuja. Kävimme metsäretkillä ja leikimme pihalla ja sisällä. Hugo kasvoi ja jaksoi jo ison koiran lailla tehdä lenkkejä, hätyytellä välillä muita eläimiä pihapiirissä ja vartioida reviiriä. Vähän piti koetella reviirin rajojakin jo ja lähteä tutkimusretkelle lähiympäristöön yksinään. Kaikki kuitenkin oli normaalia koiran varttumista ja terveen, ison koiran kasvutarinaa.

Kesällä elämämme mullistui. Se ei johtunut Hugosta. Tapahtui suuria surullisia asioita ja muutoksia elämässämme. Siirryin tietokoneen ääreen ja huomasin istuvani siinä kuin naulattuna aamusta iltaan, illasta yöhön.
Kaikki tarvittava oli tehtävä kuitenkin, niin perheessä kuin eläinfarmillakin.
Minuutit venyivät tunneiksi, tunnit päiviksi, päivät viikoiksi. Lupasin Hugolle, että huomenna teemme pitkän retken taas ja taas lupasin ja lupasin.
Puhelin soi koko ajan, asiat vyöryivät päälle kuin hyökyaalto. Joka hetki oli tulipalojen sammutusta joka suunnassa.
Tunsin itseni täysin voimattomaksi kaikkien uusien vaatimusten edessä. 24h ei riittänyt vuorokaudessa mihinkään.

Yritin kuitenkin kovasti. Yritin olla kaikkea, riittää kaikille. Mutta Hugon katseessa näin sen ettei se riitä.
Tein päätöksen, jota en kadu vaikka se olikin surullinen päätös. Hugo ansaitsi toisen mahdollisuuden toisessa kodissa. 
Jos minulla ei olisi ollut kontakteja tämän rodun kasvattajiin suomessa en olisi päätynyt luopumaan Hugosta, mutta tiesin että heidän kontaktiensa kautta Hugo saisi arvoisensa kodin. Sellaisen, jossa hän saa kaiken ajan ja rakkauden jonka ansaitsee ja tarvitsee. Tiedän uudesta perheestä sen, että se oli Hugolle parasta nyt ja he antavat hänelle jakamattoman huomion.

Kuvia katsellessa tulee väkisin itku, mutta ei suru. Ikävä mutta ei kaipaus. Joskus valinta on se vaikea, mutta se vaikein voi olla se kaikista oikein...

Terveisiä sinne uuteen kotiin Hugo, olit meille Rakas, kiitos ajasta, jonka olit luonamme.

Minulta monesti kysytään vinkkejä pienen pihakanalan pitoon. Monilla ei välttämättä olekaan aikeena edes pitää kanoja ympärivuotisesti, vaan haaveissa siintäisi vaikka sellainen pikkuinen kesäkanala, josta voisi hakea munia omaan käyttöön ja tutkia kanojen touhuja perheen kanssa pihapiirissä.

Kanojen, kuten muidenkin kotieläinten pitäjän tulee rekisteröityä kunnan maaseutuelinkeinoviranomaiselle. Myös pitopaikka, jossa eläimiä pidetään, tulee rekisteröidä. Tämä koskee myös vain muutaman kesäkanan pitäjää tai kesäkanojen vuokraustakin. Loppujen lopuksi ilmoittautuminen rekistereihin on helppoa tehdä verkossa ja lisätietoja saa oman kunnan maaseutuelinkeinoviranomaiselta puhelimitse tai verkossa.
Mahdollisten naapureiden kanssa kannattaa myös sopia kanalan tulosta omille kulmille etukäteen. Varsinkin jos kanalaan on tarkoitus ottaa kukko, kannattaa kuuloetäisyydellä olevat naapurit käydä etukäteen haastattelemassa asiasta. Useimmat eivät ehkä halua heräillä kukonlaulun aikaan turhan päiten.

Kanalan pito onnistuu mainiosti myös ilman kukkoa, mutta kukosta on kanalassa myös paljon hyötyä. Tipujen saamiseksi kukko tietenkin on välttämätön, mutta kanat munivat kyllä ahkerasti ilman kukkoakin. Tavallisesti kanat munivat noin yhden munan vuorokaudessa kukin, mutta munintataukojakin on.
Monesti kunnollinen johtajakukko kanalaumassa myös tuo järjestystä ja turvaa laumaan sekä rauhoittaa kanoja niiden vaikkapa hätääntyessä tai jonkin epäselvyyden ilmaantuessa hierarkiaan.
Puhutaan, että hyvän johtajakukon luonteenpiirteet periytyvät sen poikiin, joten hyvästä kukosta saakin yleensä hyviä kukkoja, kun taas agressiiviset ominaisuudet saattavat periytyä myös. Ihmisille tai muutoin turhan päiten agressiotaan osoittavasta kukosta kannattaa harvoin jatkaa sukulinjaa.

Jos kanalassa olosuhteet ovat suotuisat ja kanoilla on hautomisrauha, saattaa joku kana kanalassa aloittaa tipujen haudonnan. Aina näis ei tapahdu tai munat on ehditty kerätä pois välillä ja munia voidaankin hyvin hautoa myös siihen tarkoitetussa hautomakoneessa.
Kanaemon hautomapuuhia ja tipuista huolehtimista on kuitenkin kiva päästä seuraamaan ihan luonnonmukaisella tavalla ja kanoille voi järjestää mukavia sekä rauhallisia munintapaikkoja kanalaan, jotta kanan oma haudontapuuha onnistuisi.
​Haudonta kestää 20-22 vuorokautta.

Jos tiput on haudottu hautomakoneessa, täytyy ne heti kuoriutumisen jälkeen siirtää lämpölampun alle. Mikäli kana on hautonut tiput itse, riittää emon sulkapeitteen suojissa yleensä tilaa kaikille tipuille, mutta viileässä kanalassa voidaan tällöinkin pitää vielä lämpölamppua lisänä, varsinkin jos tiput ovat kuoriutuneet aikaisin keväällä.

Pikkutipuja ja niiden emoa kannattaa pitää aluksi kanalassa erillisessä häkissä tai aidatussa tilassa (myös katto) jotteivät parven muun kanat tai kukot pääse poikasiin käsiksi. Joskus ne saattavat olla arvaamattomia ihan pieniä poikasia kohtaan, koska ne ovat täysin uusia tulokkaita kanalan ryhmässä. Olisi kuitenkin hyvä, että pikkutiput pääsevät mahdollisimman pian normaaliin kanalaympäristöön näkemään parven muut jäsenet ja kuulemaan niiden ääntelyt.
Näin myös kotiutuminen kanalaan sujuu helpoimmin.
​

1.3-1.6 on vuosittain kanojen ulkonapitokielto voimassa muuttolintujen tuoman tautivaaran vuoksi. Muulloin kanoja voi pitää omassa pihapiirissä vapaanakin näin halutessaan. Kanat poistuvat yleensä noin 40-50metrin päähän kanalasta pisimmillään, eli ne eivät ole niin sanotusti mikään karkaileva eläinlaji.
Petoeläinten aiheuttamasta uhasta kannattaa kuitenkin olla tietoinen ja mikäli pitää kanoja aidatussa tilassa, täytyy siinä aina olla myös verkkokatto, jottei paikka ole kanahaukalle oiva lounastarjotin. Ketut ja kärpät kannattaa myös huomioida kun verkottaa kana-aitausta tai pitää kanoja vapaana. Naapuruston on hyvä myös tietää kanaharrastuksesta siksikin, että omat koirat ja kissat osataan pitää poissa kanaperheen piha-alueelta.
Monet koirat (ja jopa kissatkin) tottuvat oman perheen kanoihin ja antavat niiden kuljeksi vapaasti niitä häiritsemättä, mutta useissa muissa eläimissä pihalla tepasteleva tipuparvi herättää kyllä helposti metsästysvaiston.

Vaikka muutamia asioita täytyy olla mietittynä ennen kesäkanalan perustamista, niin se on erittäin opettavaista, rentouttavaa ja kivaa ajanvietettä kaikenikäisille.
Kanalan touhuja seuratessa aika unohtuu ja hetki jos toinenkin vierähtää mukavassa seurassa. Sitäpaitsi mikään lettu tai pannukakku  ei maistu niin herkulliselta kuin omista munista paistettu.

Kanalan rakentamiseen ja kaikkeen muuhun kana-informaatioon suosittelen lämpimästi Kirsti Hassisen kirjaa: Omat kanat, Omat munat/Pihakanalan perustaminen

Olet selvästi löytänyt jotenkin Livefarmin sivut ja olet ehkä seurannutkin meidän farmin touhuja jo jonkin aikaa? Haluaisitko tietää keitä me oikein olemme ja miksi perustimme Livefarmin ja mikä se oikeastaan on?
Välillä kun tulee puhetta ihmisten kanssa perheestäni, kerron siihen kuuluvan itseni ja mieheni lisäksi kaksi lastamme sekä tällä hetkellä 37 eläintä. Tämä aiheuttaa usein lisäkysymyksiä, kuten: Mitä eläimiä teillä sitten on? Missä asutte, kun teillä on noin paljon eläimiä ja ennen kaikkea MIKSI teillä on paljon eläimiä? Lapset varmaankin nauttivat elämästä eläinten parissa maalla? Mikä ihmeen Livefarmi, onko se yritys vai mikä? jne...

Kaikki alkoi juuri niin, kun isäntä tykkää aina kertoa: eli minä houkuttelin hänet tähän juttuun... Sanoin, "Miksei otettaisi pari kanaa, kun meillä on tilaa?" Sen jälkeen tulivat kanit, lampaat, vuohet, hevoset ja niin edelleen... 
Oikeastaan minulla ei ollut mitään ketunhäntää kainalossa asian suhteen, todellakin ajattelin vain, että olisi mukavaa laittaa oma pikku kanala, josta voisi kerätä tuoreet kananmunat omaan käyttöön. Samalla olisi mukava katsella kanojen touhuja pihapiirissä. Meillä on kuitenkin aina ollut eläimiä, muttei kuitenkaan maatilaneläimiä sillä olen kasvanut Helsingissä lähiöissä.

Oma kanala on todella suositeltava tapa tutustuttaa lapsia eläintenpitoon ja kanalan voi perustaa melkein mihin vain pihaan rivitaloista kerrostalojen yhteisiin kesäpihakanaloihin. Kanat ovatkin oiva tapa saada maatilaneläimiä pihapiiriin kompaktissa koossa.

Sitten tavallaan kohtalo puuttui peliin. Tutustuimme Inkoossa toimivan eläinsuojan toimintaan ja päätimme antaa kodin muutamalle sitä tarvitsevalle vuohelle. Samalla reissulla mukaamme lähtivät Minttu ja Viola, meidän ensimmäiset lampaat. Rescue eläimet veivät sydämen ja tilallamme onkin asustellut useita eläinsuojasta tulleita tai muutoin äkillisesti kotia tarvitsevia eläimiä.
​ 

Eräänä kauniin kirpeänä kevättalven aamuna talliimme syntyi myös eräs "salamatkustaja". Eläinsuojaan pikaisen sijoituksen vuoksi matkannut Anneli-vuohi synnytti kaikkien yllätykseksi ja kaikessa hiljaisuudessa yksin tallissa aamuyön tunteina terveen kililapsen ja poika nimeltä Lumikki jäi asumaan tilallemme.

Muutoinkin useat eläinystävämme ovat matkanneet vaiheikkaita retkiä luoksemme, mutta periaatteemme on se, että mikäli vain mahdollista, tämä on heidän kotinsa loppuun asti. Meiltä ei lähde eläimiä kiertoon siksi etteivät he täytä joitakin kriteereitä mitä meillä olisi heille. Ei meillä ole sellaisia. Riittää, että tulee toimeen "eläimiksi" ja nauttii elämästään niin ihmisten kuin muiden eläintenkin kanssa. Tavallaan me emme harrasta eläinten kanssa, olemme vaan. Kukin omine vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Hevoset on olleet aina pienestä tytöstä lähtien minun suuri, salainen rakkaus. En edes uskaltanut koskaan unelmoida omasta hevosesta ennen kun asuin täällä maalla. Silloinkin ajattelin, että hevosten kanssa touhuilemisesta ja ratsastustunneilla käymisestä on niin monia vuosia etten varmasti osaa enään ollakaan niin suurte eläinten kanssa tekemisissä ja en varmaan osaa olla oikeanlainen hevosenomistaja. :)
Hevosenomistajana olo ei tunnu sanana hyvältä minulle, mutta minulla on kolme sellaistakin kaveria tässä. Yksi amerikanminihevonen, poni ja Hannoverin hevonen. Hevoset ovat uskomattoman opettavaisia, rehellisiä ja anteeksiantavia ihmiselle. Aina kannattaa jokaisen eläintenystävän olla niiden kanssa tekemisissä jos se vaan suinkin on mahdollista.

Vuosien mittaan meille on siunaantunut kaksi lasta ja he ovat nyt vielä pieniä hetken. He aloittivat tässä taannoin tarhan ja sitä ennen he olivat mukana farmin touhuissa aina. Lapset tuntuvat olevan vähän kyllästyneitä eläinten kanssa touhuiluun jos puhutaan siivoamisesta tai muista hoitotoimenpiteistä, mutta viettävät kyllä mielellään aikaa eläinten kanssa muuten. Tosin jos antaa tiettyjä pieniä "vastuutehtäviä" niin ne kyllä hoidetaan topakasti.

Tämän isännän nappasin matkaan tanssikurssilta tai hän nappasi minut, en tiedä jommin kummin päin. Hyvin on viihdytty yhdessä ja on tuo suostunut näihin minun eläinjuttuihinkin ihan suosiolla. Taitaa itsekin tykätä aika paljon eläimistä.
Isännällä on oma yritys, joka pyrkii edistämään pientuottajien asemaa ja itse toimin meikkitaiteilijana omassa yrityksessäni. Sen lisäksi pyöritämme verkkokauppaa, ja tätä livefarmia... :)

Livefarmi on siis perustettu hyvän mielen pohjalle, eläimet etusijalla, oman elämän oheen ja iloksi itselle ja muille. Kotieläinpihaa meillä ei varsinaisesti ole, mutta joskus järjestämme maksuttomia avointen ovien tapahtumia ja joskus vierailemme myös tilauksesta tapahtumissa. Joskus meillä myös vierailee pienryhmiä. 

Ja osittain Livefarmi syntyi myös siksi, koska halusimme kertoa facebookissa ystäville ja tutuille eläinten kuulumisia avoimella sivulla ja jos jotakuta muutakin kiinnostaisi näiden eläinten touhut. Huomasimmekin sen kiinnostavan monia ja Livefarmista tuli kuin itsestään hyvän mielen eläinsivu. Jotkut seuraajat tuntevat jokaisen eläimen nimeltä ja muistavat niiden kuulumiset pitkältä ajalta. Tuntuu kivalta täälläkin, kun eläinten elämää seurataan kiinnostuksella.
​Ollaan siis kuulolla jatkossakin!

Kesä on lähtenyt kiireisesti ja mukavasti lämmeten käyntiin. Eläimet ovat päässeet jo nauttimaan kauniista kesäilmoista, auringossakin on jo paistateltu ja kanalan ovi aukesi kokonaan 1.6, kun kanojen vapaana ulkonapito kielto päättyi (muuttolintujen kuljettaman lintuinfluenssan varotoimenpide/Evira).
Emme ole rakentaneet pihalle katettua ulkoaitausta kanoille, sillä kanat hengaavat yleensä pihapiirissä missä viihtyvät. Tästä syystä avaamme ovet vasta kesäkuun alussa. Häkkiovi erottaa sitä ennen kanat pihamaalta vaikka kevätilmaa pääsee jo katselemaan ja haistelemaan. Kaikki eläimet tuntuvat nauttivan silminnähden lämpenevistä keleistä, kuivuudesta ja auringosta sekä vehreästä kasvustosta (tietenkin!).
​

Kevättalvella talliin syntynyt "salalapsi" Lumikki on jo varttunut reippaaksi nuoreksi mieheksi. Eläinsuojasta meille muuttanut Anneli-vuohi kantoi mahassaan meille tämän salamatkustajan ja kuten arvata saattaa, meillähän tuo on edelleen. :))
Lumikki tosin joutui kastroitavaksi sillä enempää vuohia emme valitettavasti voi tällä hetkellä ottaa, perhesuhteet ovat luonnolliset liian läheiset ja vuohet alkavat astua aika nuorina jo (3kk:n iässä), joten aikaa mietintään ei ollut kovin kauaa. Näin ollen meillä asuu nyt ei poika nimeltä Päivi, mutta poika nimeltä Lumikki.
Lumikki viihtyisi edelleen kovasti sylissä, mutta hän on kasvanut jo aika paljon, joten syliin hyppääminen saattaa yllättää niin suuret kuin pienetkin Livefarmin kävijät.

"Laumamme" vaeltaa edelleen yhdessä, eli yhteisasuminen on sopinut kaikille mainiosti ilman hankaluuksia. Ainoan jännitysmomentin ovatkin tarjoilleet (yllätys,yllätys...) vuohet, joista Anneli ja Lumikki tuntuvat viihtyvän aina paremmin aidan toisella puolella jossa ruoho on vihreämpää. Eikä se edes ole vaan tämänkin olen omin silmin todistanut kun vuohi "karkaa" aidan toiselle puolelle syömään aidan tältä puolelta... Öö, eli miksi? No kait koska se voi. :)
Onneksi kellään ei tunnu olevan halua karata minnekään pois täältä vaan pahimmassa tapauksessa vain naapuri kertoo vuohen seisovan tien vieressä tervehtien iloisesti ohi ajavaa (kuitenkin meidän pihan puolella). 
Yhtenä päivänä Anneli oli kuitenkin päättänyt käydä maistelemassa kaikki ruukkukasvini meidän pihapiiristä, joten tarkkailen tilannetta ja ryhdyn toimenpiteisiin jos oman tai naapurin sietokyky joutuu koetukselle liiaksi. Silloin vuohille olisi tehtävä erillinen tiheämmin aidattu alue, joka ei luonnollisestikaan voi olla yhtä suuri kuin tällä hetkellä kaikilla on käytössään, mutta pitäisi varmuudella vuohet rajatulla alueella.

Lampaat ja hevoset eivät tunne tarvetta häipyillä maistelemaan aidan ulkopuolelle. Onneksi meillä onkin sähkölankoja kunnioittavat hevoset. Olisi harmaita hiuksia kovasti aiheuttavaa jos saisi pelätä niiden rynnivän aidoista läpi. Niillä kun massaa ja hyppykorkeutta riittää jo paljon pitemmälle.
Itse asiassa yhtenä aamupäivänä sain konkreettisen todisteen hevosten rauhallisuudesta, kun menin talliin hakemaan jotain. Fiorella seisoi minua vastassa avoimen oven edessä talliboxin puolella. Kävelin hajamielissäni ohi, kunnes aivoni lähettivät jotakin epäyhtälösanomaa ja tajusin unohtaneeni sulkea talliboxin oven. Joku vuohi tai lammas oli sitten varmaankin pukannut sen vahingossa auki ja Fiorella yritti ilmoittaa minulle, että voisinko nyt sulkea oven kuten kuuluu, jottei ala pihalle valumaan sinne kuulumatonta porukkaa? Ihmettelin miksei hän ole lähtenyt ovesta pihalle menemään, mutta näytti vain olevan tuohtunut siitä että olin niin epähuomiossa unohtanut sulkea oven oikein.Tyytyväisenä lähti pihattotarhaan kun olin sulkenut oven.

Emäntä täällä eläintenhoidon ohessa edelleen pyörittää kosmetiikan verkkokauppaa ja käy meikkikeikoilla pääsääntöisesti viikonloppuisin. Isännällä riittää hommaa ProLocaliksen ja Helsinki Farmers`Market konseptin parissa, lapset käyvät tarhassa ja elämä jatkaa menoaan omalla painollaan. On täällä tehty jo haastatteluakin radioon ja tipujuttua lehteen, tarharyhmiä on vieraillut ja kanatkin pääsevät elokuvaan kesällä "näyttelemään", mutta niistä sitten taas lisää myöhemmin...

Olemme onnekkaita, että meillä on vielä Pretty.
Tai oikealta nimeltään Fly High Pretty Awesome, Amerikan minihevonen joka on maailman suloisin karvainen hevoskaveri kompaktissa koossa. Hiljattain koimme  tapahtumasarjan, joka oli meille täysin uusi ja herätti suuresti pelkoa ja huolta.

Olin tullut kotiin työkeikalta sinä päivänä paljon tavanomaista myöhemmin ja päiväheinät oli annettu normaalisti täällä Livefarmilla aiemmin päivänmittaan. Tosin myöhemmin kuulin, että jo päivällä ei ollut Prettyä heinillä näkynyt, mihin tietenkään ei välttämättä osaa kiinnittää huomiota, ellei tapausta tunne hyvin (hän ei jätä yhtään heinäkertaa välistä oma-aloitteisesti).

 Ja niin tapahtuikin taasen kun annoin iltaheiniä hevosille, Pretty ei tullut paikalle. 
Menin sitten talliin sisälle katsomaan olisiko se mennyt takaisin sisään (meillä eläimet voivat kulkea vapaasti siään ja ulos) ja siellähän tuo olikin oudon näköisenä seisomassa keskellä boxia (pilttuu).
Menin boxiin sisälle ja kyselin ihmeissäni siinä, että mikäs nyt on, niin hevonen heittäytyi lattialle makaamaan pää minun syliin.
Tiesin heti, että nyt ei ole Prettyn tapaista tämä ollenkaan ja kehotin eläimen vain ylös lattialta, jotta näkisin miten jatkoa seuraa. No nousihan tuo vain mennäkseen saman tien taas makuulle takaisin ja alkaakseen piehtaroida. Kun piehtaroinnin tarve oli selkeästi jatkuvaa eikä eläin viihtynyt pystyasennossa juuri ollenkaan, vaistosin jotenkin sen tuskan. 
Vaikka eläimen ja ihmisen vertaaminen toisiinsa on usein turhaa ja jopa vaarallista niin kahden vatsanalueen ison leikkauksen läpikäyneenä voin elävästi muistaa sen hirveän tuskan, jonka suoliston lamautuminen ja sinne kertyvän ilman muodostama suoliston venyminen aiheuttaa.
Siitä lähdin sitten saman tien puhelinta hakemaan sisältä, että saan yhteyden eläinlääkäriin.
Ja vaikka en olekaan aiemmin ähkyn kanssa tekemisissä eläimillä ollut niin tunnistin oireet aika hyvin kuitenkin.
Sattumalta eläinlääkärimme, joka tuntee lähes jokaisen eläimemme hyvin ja toimii pääsääntöisesti nimenomaan hevosten parissa, ei ollut vapaana vastaamaan puhelimeen vaan jossakin toisella akuuttikeikalla kiinni, joten jätin vastaajaan viestin ja jäin seuraamaan Prettyn olon kehittymistä. Aika ajoin vaikutti tila jopa paremmalta ja kävelytin hevosta pitkään myös pihalla, mutta apua ongelmaan ei tullut siinä muodossa kuin olisin toivonut, eli piehtaroimisen (tai sen yrittämisen) lopettaminen ja yksinkertaisesti: kakkaaminen. Hevonen tuntui vain kipeämmältä ja rauhattomammalta.

Viimein sain yhteyden eläinlääkäriin, kun hän vapautui toiselta keikalta ja keskustelimme puhelimessa Prettyn oireista ja tilanteen muuttumisesta tässä jo kuluneessa ajassa. Juuri, kun melkein olimme päättäneet odottaa aamuun (olihan jo keskiyö) ja Pretty oli taas jaloillaan eikä ollut piehtaroinut hetkeen, huomasin sen käytöksessä oudon muutoksen. Hevonen heittäytyi kyljelleen ulkopihattoon ja laski päänsä hiljaa maahan, johon jäi liikkumattomana makaamaan. Tästä päätimme eläinlääkärin kanssa yhteistuumin ryhtyä toimenpiteisiin heti, saman yön aikana ja lääkäri ajoi välittömästi meille.

Koska minihevosen huuhtelu (joka ähkyssä usein hoitotoimenpiteenä tehdään) ei onnistu takakautta eläimen koon huomioiden täytyi lääkärin suorittaa se nenä- mahaletkulla.
Tätä ennen hevonen tuli kuitenkin rauhoittaa ja kipulääkitä (normaali toimenpide ähkynhoidossa). Kuten jo aiemmin kerroinkin, on eläinlääkärimme jatkuvasti tekemisissä hevospotilaiden kanssa ja tehnyt useita vastaavia toimenpiteitä uransa aikana, mutta tällä kertaa tapahtuikin hieman toisin kuin oli odotettua.

Pretty sai ilmeisesti kipulääkkeestä (Flunixin injektio) anaflylaktisen shokki-tilan elimistöönsä ja ryhtyi kouristelemaan ja kramppaamaan erittäin voimakkaasti. Vaikuttava-aine tässä lääkkeessä on FLUNIKSIINIMEGLUMIINI, tätä samaa vaikuttavaa ainetta on myös mm. kauppatavaranimellä kulkevissa Finadyne ja meflosyl lääkkeissä.
Koko hevonen vuoroin tärisi kauttaaltaan niin että jalat heiluivat, vuoroin kramppasi ja meni takaperin pitkin seiniä pilttuussa, jossa häntä hoidettiin. Onneksi sattuman kautta pääsimme molemmat isännän kanssa tuolloin talliin avuksi ja isäntä pystyi pitämään eläintä paikoillaan sen verran ettei se päässyt aiheuttamaan itselleen vielä suurempaa vahinkoa.
Tilanne oli erittäin vakava, mutta adrenaliiniruiskuun ei tullut tarvetta sillä Prettyn arvot, joita lääkäri seurasi koko kohtauksen ajan, pysyivät tasassa vielä. Tälläisessa hallitsemattomassa tilassa eläin voisi helposti lyödä itsensä eri paikkoihin tai katkaista esim jalkansa. En edes halua ajatella vastaavaa tilannetta vaikkapa Fiorellan (hannoverinhevonen n.600kg) kanssa, tuhoa syntyisi väistämättä eläimelle itselleen, ympäristölle ja auttajille.

Kymmenen minuutin kuluttua kohtaus oli ohi (suhteellisen nopeasti ottaen huomioon tilan vakuuden). Hevonen ihmeissään ja auttajat myös. Lääkäri ei ollut KOSKAAN tavannut tälläistä yliherkkyysreaktiota tähän lääkkeeseen tai lääkeyhdistelmään. Annostus oli Prettyn painon mukainen ja muutakaan selitystä ei ole. Eläinlääkäri pyysi minua kuitenkin kertomaan tuntemilleni minihevosten omistajille asiasta, jos vaikka rodulle voisi olla ominaista tälläinen reaktio lääkkeeseen. TÄMÄ SAATTAA PELASTAA JONKIN MINIHEVOSEN HENGEN, joten jos teillä on ystäviä rodun parissa niin kertokaa ihmeessä eteenpäin asiaa.

Joka tapauksessa, onni onnettomuudessa. Kun kohtaus oli mennyt ohi ei huuhtelua tarvittukaan enään. Voimakas shokki ja sitä seuranneet krampit ja kouristukset olivat pakottaneet suoliston takaisin käyntiin ja suolistoäänet olivat palanneet täysin normaaleiksi.
Selvisimme säikähdyksellä ja yhdellä valvotulla yöllä, läheskään aina ei ähkytapauksissa näin onnellisesti käy.

Muutaman päivän ohuen pellavansiemenvellin juotto auttoi massaa liikkumaan suolistossa ja jo seuraavana aamunakin eläin ulosti normaalisti. Toki tila vaatii edelleen valvontaa, arvojen seuraamista ja olen myös tehnyt lisäjuottamista nyt varmuuden vuoksi.

Mistä ähky sitten johtui?
Puhutaan, että talvella hevoset helposti juovat vähemmän sillä vesi on kylmää, mutta meillä vesi on tallissa ja siihen kannetaan päivittäin kuumaa vettä vielä sekaan. Tämän lisäksi olen yrittänyt seurata hevosten juomista tarkemmin näin talvella ja lisäjuottanutkin välillä ikäänkuin ennakolta. Seuraaminen on helppoa, koska vesi on tallissa aina samankokoisessa astiassa ja vuorokausikulutus on helposti laskettavissa. 
Heinänlaadun muutos saattaa myös aiheuttaa ähkyn, mutta siinä ei ole tapahtunut meillä muutosta.
Lisärehua Pretty ei juurikaan saa kivennäisen, suolakiven ja muutaman prixin lisäksi, joten syy sielläkin on hatarasti löydettävissä.
Mutta keksin yhden mahdollisen syyn, jota lääkärikin sitten epäili. Joulukuuset. 
Minä(kin) innostuin joulun jälkeen viemään useita joulukuusia aitaukseen jyrsittäviksi, kun siitä niin paljon myös puhuttiin kuinka hyväksi ne ovat ja miten niistä on tekemistä eläimille. Näin olikin, kaikki kaljuksi syötyjä huippu nopeasti ja eläimillä puuhaa. Ja minulla ei tästä ole tarkkaa tietoa kuinka paljon minihevonen on syönyt kuusten kaarnaa sekä havuja ja kuinka paljon lampaat, vuohet ja Fiorella. Nimittäin se selittäisi helposti äkillisen muutoksen ravinnossa, mahdollisen suolistotasapainon muutoksen ja siitä seuranneen ähkyn.
Minihevonen ja joulukuuset, sopivatko ne yhteen? No varmaankin hyvin jossain määrin ja oman hevosensa tuntee jokainen parhaiten, mutta luulen että meillä kohtasi tämä ahneen ja ylitarjonnan epäonninen lopputulos tässä.
Onneksi kaikki on hyvin.

Kaiken informaation vaihtelevaisuudesta huolimatta, päätin kokeilla hevosten ja muiden eläinten yhteisasumista täällä meilläkin. Informaatioksi, jota etsiskelin luettaneen netin keskustelupalstat ja fb-ryhmät, jossain määrin aihetta sivuava kirjallisuus sekä muu ihmisiltä suoraan saatu palaute. Näistä suodattelin oman ajatuksen ja päätin kokeilla asiaa.
Meillä on vain kaksi hevosta, jotka ovat asuneet kylmäpihatossa ja metsätarhassa reilun vuoden. Lampaat ja vuohi ovat asuneet lämpimässä pikku tallissa.
Kanat asuvat kanalassa ja ulkoilevat vapaasti. Ei ole varsinaisesti toivottavaa, että he hengailevat tallissa, mutta silloin tällöin sitäkin tapahtuu.

Kanan ja minihevosen tuijotuskilpailu päättyi kanan voittoon.
Tietoa hevosten ja kanojen yhteisasumisesta hakiessani törmäsin usein kanapunkkikeskusteluun. Kanapunkit ovat viheliäisiä otuksia, joista ei meinaa päästä millään eroon, sillä ne löytävät kyllä aina jonkin kolon rakennusten rakenteista tai muista kalusteista jonne paeta myrkkyjä tai savuhäätöä. Tästä syystä monet välttävät kanojen pitämistä hevostalleissa kuulemma. 
Meillä kanojen estäminen pääsemästä hevosten luo olisi kuitenkin jo ajatuksena mahdoton, sillä ne tosiaan ulkoilevat päivisin vapaasti ja pääsevät lähes minne tahansa (ja ne ovatkin aika kekseliäitä tässä...), joten koin ettei meillä yhteisolon estäminen muutenkaan toimisi. Kanojen pääsyssä talliin on kuitenkin yksi aika oleellinen epämiellyttävä sivuilmiö ja se on kanankakka. Meidän kanat  ainakin kakkivat minne sattuu ja en mielelläni halua kakkoja hevosten tarvikkeisiin, juoma-astioihin, ruokintapaikkoihin,tms... Harvemmin kuitenkin ihan "maaliin" osuvat, että siivouksella olen selvinnyt tästä ongelmasta. Monethan myös innostuvat ajatuksesta, että kanat kulkevat vapaana pihapiirissä ja viettävät aikaa seesteisesti ihmisten kanssa pöytäryhmissä ja kuisteilla tai vaikka kurkistelevat suoraan ikkunasta sisään, kuten täälläkin usein pääsee tapahtumaan. Tämä tarkoittaa kuitenkin myös kanankakkaa jokapuolella... Se tarttuu kengänpohjiin ja pintoihin sekä tietenkin tuoksahtaa aika lailla. Tämän lisäksi kukkaistutukset ja ruukkukukat kärsivät jonkinasteista inflaatiota kyllä.
Tässäkin asiassa olen kuitenkin ajatellut ilon pihapiirissä pyörivästä kanaparvesta peittoavan satunnaisen extrasiivoustarpeen vaivan. 

Minttu ja Grållan nauttivat syyskuisesta auringosta.

Miten sitten ne muut eläimet tulevat toimeen yhdessä?

​Kun yhdistimme lampaat, vuohen ja hevoset samaan aitaukseen hevosten kanssa, oli alku vaivaton. Lampaistamme Lilli ja Maikki ovat kasvaneet hevosten parissa, joten niille muutto yhteisasumiseen oli superhelppo. Ne osasivat lukea hevosten elekieltä ja vastaavasti antaa oikeanlaista signaalia takaisinpäin. Muille lampaille ja vuohelle muutosta aiheutui hetkeksi pään vaivaa, kun piti oppia tulemaan toimeen eri eläinlajin edustajien kanssa ja löytää yhteinen kieli.
Haasteita tuli vastaan lähinnä ruokintatilanteissa, kun lampaat rynnivät hevosten heinille ja siitä seurasi hevosten puolelta luimistelua ja muuta uhittelua joskus ruokkijaakin kohtaan. Tämähän oli se viimeinen asia jota haluttiin, kun siltä oli tähän asti vältytty. Näin ollen ryhdyin antamaan heinät 6-10 kasaan ympäri tarhaa, joten eläimet voivat vaeltaa mielensä mukaan kasalta toiselle ja väistättää alempiarvoista kasalta tai antaa tilaa laumassa korkeammassa asemassa olevalle, kuten luonnossakin. Tämä myös pidentää ruoka-aikaa ja ja eläimet voivat edes hiukan paremmin toteuttaa luontaista vaistoa laiduntaa lähes koko vuorokauden pienissä jaksoissa. Käytännössä toteutin tämän vaivattomimmin niin, että menin aitauksen toisesta portista sisään ja kävelin puoleen väliin tiputellen heinät pikkukasoihin sinne tänne puiden juurelle. Jos annan jonakin ruokintakertana lisänä hevosille Prixiä (hevosrehu tiivistetyssä muodossa) niin sitä varten olen ottanut käyttöön vanhoja pinnasänkyjä. Laitan ison hevosen heinät ja prixit pinnasängyn sisään, jolloin minihevonen ei pääse varkaille eivätkä lampaat, ainoastaan ison hevosen kaula ulottuu pinnasängyn sisään yläkautta. 
Ja tosiaan muutamia vuosia sitten meillä oli vielä lampailla ja vuohella vapaa kulku pihalla miten halusivat, eivät lähteneet minnekään (paitsi kerran olivat tulossa autoni perässä Prismaan, onneksi huomasin peräpeilistä....) ja menivät aina yöksi sisään omiin tiloihin. Tämä täytyi kuitenkin lopettaa sillä lampaat söivät maittavan ruohon lisäksi pihapiiristä kaiken muunkin ja olen päättänyt että täällä asuu myös ihmisiä, jotka haluavat omat viihtyisät alueensa ja kasvimaansa vaikka eläimillekin mahdollisimman mukavaksi koitetaankin elämä tehdä.

Onhan tuossa hommassa sovittelemista, mutta eläimet tuntuvat kuitenkin olevan aika reiluja ja vastaanottavaisia toisilleen. Jos jotkut yksilöt eivät esimerkiksi yleensä viihdy kovin läheisissä tuntumissa niin tuulisen ja sateisen yön jälkeen olen monesti aamuvaloja talliin sytyttäessäni löytänyt kaikki sulassa sovussa yhdessä tiiviissä tunnelmassa ja kaikki ovat olleet hyvinvoivan oloisia sekä tyytyväisiä tilaansa.

Aikaisemmin hevoset asuivat vain ulkotarhassa ja kylmäpihatossa, jossa ne voivat loistavasti. Mitään pahaa ajatusta en kylmäpihattoasumisesta keksi vaikka se(kin) tuntuu olevan varsin jakautuneesti hyväksytty/kokeiltu asia. Ainakin omista huomioista voin kertoa, että hevoset viihtyivät mainiosti siellä, mutta nyt kun niillä tämän lisäksi on mahdollisuus mennä milloin haluavat myös lämmitettyyn talliin niin tuntuvat viihtyvän sielläkin, varsinkin sade ja tuuli yhdistelmä usein ajaa hevoset sisään ei niinkään kylmyys itsessään. Tästä johtuen en juuri loimita hevosia, sillä niillä on mahdollisuus mennä ja tulla tunteen mukaan ja paksut toppaloimet ovat minun huomioni mukaan vain painaneet klippaamattoman karvan ihoa vasten, jolloin se ei päässyt pörhistymään oikealla tavalla, jolla se pystyy sitomaan lämpöä.Kaikista suosituin vaihtoehto on mummolan koinsyömä ikivanha täysvillainen ja pistelevä viltti. Se hyväksytään jostain syystä hyvin ja sillä olen myös aika ajoin lämmitellyt isomman hevosen selkää vain, kun siellä jotakin kremppaa ja jumeja selvästi on. Tottakai tämä loimitussysteemi toimii vain jos hevosia ei klipata, silloinhan takkia tietenkin tarvitaan...

Huomaa kuvan vasemmassa alalaidassa marsuterraario, jossa hevosille marsu live tv 24/7 päällä...

Loppujen lopuksi luulen, että tämä hevosten talliasia onkin lähinnä rauhoittava tekijä hevosien omistajalle, kun hän ikkunasta pahalla säällä ulos katsoessaan tietää että hevosilla on vapaus valita. Vaikka ne sitten pahimmassa kaatosateessa tai lumimyrskyssä seisoisivatkin siellä ulkona takapuoli tuuleen päin niin muitakin vaihtoehtoja on. Muistan jonkun sananlaskun menneen suunnilleen näin: Voit viedä hevosen lähteelle, mutta et voi pakottaa sitä juomaan..."

Farmin pienimmät ja isoimmat eläimet viihtyvät myös hyvin samoissa tiloissa. Marsut Majuri ja Vääpeli asuvat terraariossa tallissa. Marsut ovat oikeastaan ainoat eläimet, joita koiramme vahtaa jotenkin vesi kielellä, onneksi ne asuvat terraariossa. Muista eläimistä (vapaana kulkevat kanat mukaanlukien) koiralla ei ole pään vaivaa.

Vaikka Fiorellan kanssa edelleen tutustutaan ja haetaan oikeaa säveltä yhteiseen elämään, se on usein supersäikky tai pomottaa joskus muita niin lapsia kohtaan se on alusta asti ollut hyvin lempeä ja varovainen. Sen liikkeet ikäänkuin hidastuvat lasten lähellä ettei se vahingossakaan vahingoittaisi tai pelästyttäisi lapsia ja lasten kosketus saa sen melkein zen-tilaan. :) Ehkä lapsissa on vielä parhaiten tallella se huolettomuus ja aitous jokaista asiaa ja tilannetta kohtaan ja he eivät vielä oleta mitään tai mieti turhia syy ja seuraussuhteita, he vain ovat rehellisesti läsnä siinä nimenomaisessa hetkessä. Tässä yksi tavoittelemisen arvoinen asia minullekin...

Tämän hetkisen kokemuksen perusteella siis voisin suositella hyvinkin erilaisten eläinten yhteisasumista. Meillä se on mennyt suht vaivattomasti ja uskon, että heillä on myös seuraa toisistaan nyt.

No mitenkäs emäntä pärjää? Hyvin tässä pärjätään vaikka haasteita onkin niin kuin kaikilla on elämässään. Seuraan lasten kasvua, yritän ehtiä asiat edes jotakuinkin tehdyksi, jos en ehdi niin yritän hyväksyä sen. Tutkin uusia oppeja ja yritän löytää oman keskitien. Ja ennen kaikkea yritän nähdä satunnaisen väsymyksen, turhautumisen tai uupumuksen lomasta myös ne elämän kaikki ihanat asiat ja arvostaa niitä. Ettei keskittyisi vain haasteisiin tai puutteisiin vaan avaisi silmänsä myös hienoille asioille ja onnistumisille. Osaisi arvostaa elämää ja elää hetkessä.

Ja silti pakko laittaa tuo viimeinen kuva tähän vielä mukaan... Mukavaa viikkoa kaikille ja kertokaa ihmeessä miten teidän eläinten yhteisasuminen on sujunut ja minkälaisia eläimiä teillä on samoissa tiloissa siellä? 

Viime postauskerrasta tänne on mennyt aikaa. Kaikkea sattuu ja tapahtuu niin hurjalla vauhdilla, että olen ollut muissa asioissa kiinni aina, kun kirjoitteluaikaa olisi liiennyt. välillä on myös ollut pakko valita vain oleminen. On se sitten lasten leikkiin osallistuminen, sauna, ystävien tapaaminen, oma harrastus tai ihan vain istuskeleminen eläinten luona tarkkailemassa niiden touhuja.

Välillä on tuntunut niinkin, että vuorokaudessa olisi tarvetta ainakin kahdeksalle extra tunnille, jotta nukkumisaikaakin olisi. Kevät on ollut vauhdikasta aikaa Livefarmilla monessa mielessä. Isännän Prolocalis mobiilisovellus vaatii oman panostuksensa, tarhat, aidat ja rakenteet vaativat korjausta talven jäljiltä ja emännän omat työt ja verkkokauppa jatkavat tavalliseen tapaan pyörimistään.

Tänä keväänä meiltä meni ennätysmäärä kanoja ja muutama kukko kesäkoteihin vuokralle. Ne palaavat suurimmaksi osaksi talvehtimaan meidän "talvihotelliin" sitten, mutta kesä mennään "munaköyhällä" linjalla nyt. :) Kanoja matkasi ainakin Espooseen, saariin, Kirkkonummelle ja Lohjalle. Elvis-kukko ja muutama vanhempi kanarouva sekä pääsiäisenä syntyneet tiput jäivät kotiin kesäksi. Silkkikukko haahuilee edelleen laumassa ja edelleen myös ilman tyttöystävää mainiosta "tinteri"-ilmoituksesta huolimatta.

Kanalan meno on siis näin kesäaikaan suht hiljaista ja leppoisaa, muutamien kanojen, kyyhkyjen ja kanojen yhteiseloa. Kesäsiivous pitäisi suorittaa pian kanalassa ja laittaa samalla toimimaan vihdoinkin se kanalan käkikello!

Jos kanalassa meno on seesteistä niin kotona meillä on aika vauhdikasta. Siitä pitävät edelleen huolen 2- ja 4-vuotiaat lapsemme. Onneksi koko ajan enemmän ja enemmän he viihtyvät myös eläinten seurassa ja voivat osallistua erilaisiin yhteisiin projekteihin (ilman pakottamista, uhkailua tai kiristystä...) :).

Muistatteko yläkuvan Viola-lampaan? Sen, joka tuli aikoinaan eläinsuojasta, ei ottanut kontaktia ja pelkäsi kuollakseen lapsia. Tilanne on nyt toinen. Viola tykkää lapsista aidan toisella ja samalla puolella. Se ei puske enään eikä säntäile pakoon. Toivon Violalle mahdollisimman pitkää ikää. Hän on jo 12, mutta ikähän on vaan numeroita.

Grållan-vuohi rikastuttaa porukkaa edelleen. Jos elämään haluaa sisältöä ja zeniä, kannattaa hankkia vuohi. ;) Aina voi yllättyä ja toisaalta löytää totaalisen rentouden elämään märehtimällä vuohen seurassa. :))

Ainahan kaikki ei mene putkeen, mutta sellaista se on. Maybe later...

Entäs hevoset Pretty ja Fiorella? Talvella kirjoittelin epätoivon ja kysymysmerkkien säestämänä hevosista. Lähinnä Fiorellan kanssa olen ollut kuutamolla usein, kun yhteinen kieli on ollut alkukankeuksissa ja joskus hukassakin. Epätoivon syövereistä ponnisti sisu ja halu oppia. Olen lukenut, käynyt kursseilla, kysellyt ja aloitellut maastakäsittelyn heppojen kanssa yhteisenä harrastuksena. Nyt tuntuu, että me edetään ja juuri sopivalla vauhdilla. Olihan tämä hevosille ja meille ihmisillekin hurja elämänmuutos. Mutta ensisijaisesti Fiorellalle, muuttaa nyt kellotetusta tallielämästä keskelle omituisia eläimiä (ja ihmisiä) vapaaseen asumiseen pihattoon, kääpiön kanssa joka ei ylety edes samalle tasolle rapsuttamaan (minihevosen säkä on noin metrin, Fiorellalla 160cm).

Mutta meidän matka jatkuu ja joka hetkestä nautitaan ja ...opitaan. Omat hevoset pihassa, se on parasta! Kun hevoset ovat pihaympäristössä, mahdollistaa se niiden kanssa touhuilun ja tarkkailunkin mahtavasti. Päiväheinien yhteydessä voi tehdä jonkin harjoituksen, välillä voi kuikuilla niitä muuten vaan lähettyville ja joskus voi käydä juomassa tarhassa kupin kahvia ihan seurana vaan.

Ollaan saatu uusia ystäviä paljon...

Vietetty avoimia ovia ja päiväkodin kesäjuhlaa farmilla ja paljon muuta.

Täällä elämä jatkuu, tavanomaiseen tapaansa. Joskus rauhallisesti ja joskus vähän vauhdikkaammin. Aina kuitenkin eteenpäin mennään, joskus kaadutaan ja sitten taas noustaan. Uuteen päivään. :) 

Ennen tarinan alkua tulee kehoitus etsiä nenäliina läheisyydelle jos linnut ovat lähellä sydäntä... :)

Meillä on kyyhkyjä kanalassa asukkeina myös, kuten olen joskus kertonutkin. Kyyhkyhistoriamme alkoi aivan vahingossa, kun eräs ohikulkija huomasi pienen tilamme jossa asuu jos jonkin näköistä ja rotuista otusta (pääsääntöisesti ainakin) sulassa sovussa. Tällä ohikulkijalla sattui olemaan muutama kyyhky liikaa ja hän tiedusteli voisimmeko tarjota tälle ylimääräiselle kyyhkypariskunnalle kodin. Vastasimme myöntävästi ja kanalaan muutti kanojen ja kanien seuraksi myös kaksi kyyhkyä. 
Huomasimme pian, että kyyhkyt ovat aika salakavalan nopeita hautomaan ja pian pariskunnalle syntyikin kyyhkylapsi.
Tällä välin oli Mäntsälästä ystävätilalta meille muuttanut toinenkin kyyhkypariskunta kahden poikasensa kanssa. 

Näin siis elelivät kaikki kyyhkyt, kanat ja kanit sovussa lämpimässä kanalassa talvelta suojassa, kunnes meille ensimmäisenä saapuneen kyyhkypariskunnan ainokainen ryhtyi jostain syystä kiusaamaan nuorempia poikasia. Aina kun kävin kanalassa, oli tämä tihulainen aiheuttamassa jonkinmoista bolemiikkiä nuorempien keskuudessa ja nokkimassa tai repimässä niitä jostakin sulasta. Minua alkoi asia hiukan ärsyttämään ja näytti siltä kuin poikasen omatkin vanhemmat olisivat olleet suhteellisen kyllästyneitä ainaiseen riekkumiseen, ne hakeutuivat muuan lauman kanssa eroon poikasesta aina kun pääsivät. 
​Ajattelin, että kokeilen saada asiaan jonkin muutoksen ja pyydystin Olliksi ristimäni poikasen haavilla kanalan toiselle puolelle, jossa asuu Elvis-kukko kanalaumoineen.

Elviksen porukka on niin ystävällistä, että arvelin Ollin sopeutuvan joukkoon hyvin. Kyllähän Ollilla aikamoiset oppivuodet sitten alkoivatkin, kun se oli ainoa kyyhky kanalaumassa. Ainakin kiusaaminen loppui siihen paikkaan ja joskus näytti kuin Ollilla olisi jonkinmoinen identiteettikriisi siitä, onko hän kyyhky vai kana.
Näkö- ja kuuloyhteys Ollilla kuitenkin oli koko ajan kyyhkyporukan puolelle, joten ainoaksi kyyhkyksi maailmaan hän ei jäänyt...
Kaikki meni niin hienosti, että yhtenä päivänä päätin Ollin saaneen oppivuotensa ja menin hakemaan sitä omalle puolelleen kanalaa muiden kyyhkyjen joukkoon. 
Tästäpä Olli säikähtikin pahanpäiväisesti ja pyrähti raolleen jääneestä kanalan ovesta suoraan taivaalle. Oven raossa katselin, kun Olli teki komeita kaarroksia kanalan yläpuolella. Sitten Olli laskeutui pakettiauton katolle ja katseli minua sieltä pää kallellaan.

En tiedä miten kanalassa kasvanut kyyhkynpoikanen pärjää ulkona -10asteen pakkasessa, petoeläinten armoilla, mutta minulla on asiasta aavistus ja tunne oli ikävä. Tavallaan Ollin lento vapauteen oli ihanaa katseltavaa, mutta samalla tiesin etten saisi sitä millään houkuteltua takaisin kanalaan enään vaan nyt se olisi omillaan...

Seurasin Ollia pihalla paikkoihin, joihin se laskeutui ja tunsin itseni hölmöksi, kun yritin maanitella sitä takaisin kanalaan. Tiesinhän ettei se tulisi.

Se yritti laskeutua vielä ovikolkuttimeen ennen lopullista lähtöään. Sitten se oli kadonnut. Sinä päivänä en enään nähnyt Ollia. Ilta tuli pimeyden kera ja pakkanen kiristyi. Löysin itseni usein kuin huomaamatta ikkunan äärestä katsomassa taivaalle, etsimässä katseellani yhtä yksinäistä kyyhkyä. Iltaruokintakierroksella pidin kanalan ovea tavallista kauemmin auki, toivoin että Olli olisi lentänyt sisälle lämpimään. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Kyyhky oli lentänyt vapauteen.
Aamun kirpeässä pakkassäässä suoritettu aamuruokintakierros talliin ja kanalaan sujui tavalliseen tapaan. Kanalassa katsoin Ollin lempipaikkaan patterin yläpuolelle ihan vanhasta muistista, vain todetakseni että siellä oli tyhjää.

Aamupäivällä menin ulos kanalalle viemään lounaantähteitä kanoille. Joku kaarsi ilmassa yläpuolellani. Tiesin katsomatta, että se oli Olli. Huomasin kasvoilleni itsestään levinneen leveän hymyn. Jätin kanalan oven auki vietyäni tähteet kanoille. Menin keittiönikkunaan ja pyysin tyttäreni mukaan katsomaan. Kerroin, että Olli oli tullut kotiin. Katsoimme ikkunassa, kun Olli lensi kauniisti kaartaen tutulle paikalleen patterin yläpuolelle jalkojaan lämmittelemään.

Se oli palannut kotiin.

Aikaa on taas vierähtänyt. On tapahtunut monenmoista täällä Livefarmilla taasen.
Tällä kertaa pohdin tätä hannoverinhevostapaustamme nimeltä Fiorella.
Fiorella on 9-vuotias entinen estehevonen ja siitostamma, joka tuli meidän iloksemme tänne viime juhannuksen aikoihin.
Aluksi Fiorella oli hyvin arka ja meille ensimmäistä kertaa tullessaan se löikin liinat kiinni jo pihaa ympäröivän muurin kohdalla, sillä pihalla aitauksessa odotti joukko lampaita sekä vapaana pihalla käyskenteli joitakin kanoja. Tälläisistä eläimistä Fiorellalla ei ollut aiempaa kokemusta, joten tilanne oli jännittävä.

Omaan aitaukseensa päästyään se jumittui hievahtamatta tarhan kauimmaiseen nurkkaan ja tuijotti sieltä silmät suurina ensimmäiset 24h.
Muutamassa päivässä olimme hakeneet Fiorellalle kaveriksi Mäntsälästä, Hyvänmielen alpakkatilalta Amerikan minihevosen Prettyn, jonka oli jo pitemmän aikaa ollut tarkoitus meille muuttaa tyttäremme ensimmäiseksi ratsuksi, hevoskaveri vain oli puuttunut.

Tarkoitus oli antaa tammojen tutustua toisiinsa sähkölankojen eri puolilta rauhassa, mutta ensimmäisellä sekunnilla Pretty veti kiitoravilla suoraan Fiorellan puolelle ja karvanmitan päähän hevosesta. Katsoimme kauhistuneina, että tähänkö tämä tapaaminen päättyikin, mutta Fiorella hyväksyi Prettyn ja he ovat siitä lähtien eläneet samassa tarhassa ja pihatossa ilman sen kummempia selkkauksia. 
Pretty osoittautui jo aluksi siis avoimemmaksi osapuoleksi ja se tuntui mukautuvan erilaisiin tilanteisiin nopeammin. Fiorella pysyttelee varmuuden vuoksi useimmiten taka-alalla jos tilanne on sille uusi tai outo. 
​Saimme kuitenkin arjen rullaamaan ja Fiorellakin tottui uusiin ihmisiin ja eläimiin pikkuhiljaa.

Kesä meni meillä kivasti ja tutustuin hevosiin pikku hiljaa niiden omassa tahdissa.
Koska Fiorellalla ei voi enään ratsastaa eikä ajaa niskanikamavamman vuoksi, ainoa yhteinen kommunikaatio on maastakäsittely. Tämän vamman vuoksihan Fiorella oli myös myyntimarkkinoilla auttamattomasti ulkona ja meille tulo esti hänen lopettamisensa, josta olen joka päivä iloinen.
​Aloitin kuitenkin tutkimalla hevosten yhteistä kemiaa ja molempien ominaisuuksia hiukan etäämmältä enkä ryhtynyt ns. vaatimaan Fiorellalta vielä mitään. Puuhailin tarhassa, juttelin hevosille, tein helppoja luoksetulo-harjoituksia ja hoidin tavanomaisia hoitotoimenpiteitä.
Prettyllä tyttäreni ratsastaa talutuksessa, joten Prettyn kanssa käytiin pyörähtelemässä pihan ympäristössä ja opetin aluksi tytärtäni pysymään satulassa (ja satulahuovalla) ennen varsinaisia kävelylenkkejä. Nyt tytär on valmis kävelylenkkeihin, mutta aluksi täytyi huomio keskittää siihen, että hän pysyy turvallisesti selässä ja oppii tuntemaan hevosen liikettä ja tasaamaan tasapainoaan selässä. (Kyllä Amerikan minihevostakin voi sanoa hevoseksi, onhan 3-4 vuotiaalle kyllin suuri.. :) )

Pretty nauttii selvästi, kun saa puuhailla ihmisten kanssa ja ratsastusretket ovat hänelle mieleen. Pretty on rauhallinen kohdatessaan oikeastaan mitä tahansa, autoja, ihmisiä tai eläimiä ja tämä on hyvä juttu, kun lapsen ratsusta on kyse.

Fiorellan kanssa alkoi ilmaantua muutamia hankaluuksia syksyn mittaan. Yksi oli porttikeissi. Tamma ryhtyi vahtimaan Prettyn liikkumista tarhassa ja esti sen pääsyn turvallisesti portille tai talutustilanteessa pyrki joko a)estämään etenemisen tai b) näykkimään minihevosta. 
Huomasin todennäköisesti antaneeni hevoselle/hevosille vääriä signaaleja, sillä tällä tavalla ei voi hevonen käyttäytyä ihmistä kohtaan, jos sillä on kunnioitus ihmistä kohtaan normaalilla tasolla.
Ryhdyin siis kysymään neuvoja viisaammilta, ihmisiltä joilla on omia hevosia ja jotka ovat tekemisissä erilaisten hevosten kanssa päivittäin. Lisäksi luin yöt myöten alan kirjoja, nettipalstoja, nettiartikkeleita ja muita sivuja, joista voisi mahdollisesti olla apua tämäntyyppisen käyttäytymisen kitkemiseen ja normaalitilanteeseen pääsemiseen.
Ei tietenkään ollut oikein minihevoselle, että sen täytyi pelätä isomman reaktioita jatkuvasti ja samaan aikaan ongelmakäyttäytyminen turhautti ja suretti minua ja mikä pahinta, myös Fiorella vaikutti tyytymättömältä tilanteeseen.
Tuntui vain kuin...samassa hevosessa olisi todella Tohtori Jekyl ja Mr. Hyde. Toisena hetkenä hevonen oli rauhallinen, mukautuvainen ja tyytyväisen oloinen ja toisena raivohullu hyökkäilijä.

Syksyi muuttui pimeämmäksi ja viileämmäksi ja samalla muuttui Fiorellan luonne arvaamattomammaksi. Kaksi kertaa se juoksi tarhassa minua päin, mutta pysähtyi kyllä kun huusin ja nostin käden ilmaan. Toisella kerralla olin ottanut raipan mukaan siltä varalta että rouva taasen hermostuu ja tarvitsen enemmän etäisyyttä kuin käsivarren mitan ja tämä kohtijuoksu jäi ainakin toistaiseksi viimeiseksi kerraksi sillä silloin nostin myös raipan ilmaan ja säestin huutoani vimmatulla huitomisella. En tietenkään osunut hevoseen, mutta hevonen jätti suosiolla tarvittavan hajuraon. 
Harmitti vietävästi, kun kaikki ei mennytkään niin kuin saduissa. Lapsuuteni suurin unelma...olla oma hevonen omassa pihassa. Ratsastella (tai talutella :) )se rauhallisesti auringonlaskuun pellon reunaan, viettää mukavaa aikaa tutkien sen luonnetta ja käyttäytymistä, keittää aamukahvi ja juoda se tallissa tai tarhassa eläinten kanssa...miten tässä nyt näin kävi? Sortuivatko pilvilinnat kerralla? Eikö minusta olekaan hevosen omistajaksi, olenko liian kiltti, enkö osaa ilmaista tahtoani, enkö tiedä tarpeeksi? Näissä itsesäälin syövereissä pyöriessäni havahduin tyttäreni ilmoitukseen värityskirjan ääreltä: "Olet ihan tyhmä, koska en saa pipareita, et ole äitini enään..." Ja sitten ajattelin, että selvä. Olen siis epäonnistunut sekä äitinä, että hevosenomistajana. 
Saunassa hengitin syvään ja join yhden saunaoluen. Mietin tilannetta. Selvä. Ehkä en ole täydellinen, mutta aina voin kehittyä. Jos en osaa itse niin voin kysyä apua. Mihin minulla on kiire? Onko tämänhetkinen tunnetila ikuinen, ei ole. Huomenna on uusi päivä!

Ryhdyin sitten miettimään mikä voisi laukaista agressiivisen käytöksen. Porttiongelman sain ratkaistua naapurin hevosihmisen avulla, sain selkeät ohjeet porttihäiriköinnin lopettamiseen ja ne toimivat. Sain myös lainaksi kirjan: Hevosen kanssa/Tuire Kaimio ja ryhdyin harjoittamaan maasta käsin harjoituksia. Ensimmäisenä vaadin omaa tilaa tarhassa heilauttamalla kättä tai peruuttamalla hevosen pois tilastani. Ryhdyin myös viemään tytärtäni ja Prettyä useammin ratsastusretkille ja palkitsin toivotunlaisesta rauhallisuudesta myös isoa hevosta. Toisin sanoen koetin siedättää Fiorellaa tilanteisiin enemmän. Ja samalla yritin estää Prettylle tulemasta negatiivisia kokemuksia liikaa liittyen kiinniottoon, porttiin,tms...

Minulla ei myöskään ollut kokemusta hevosen liinassa juoksuttamisesta ja sain demostraation asiasta huippu kengittäjältämme (meillä vain vuolee, hevosilla ei kenkiä). Näin pääsin myös ensimmäistä kertaa juoksuttamaan hevosiamme. Pretty tosin totesi, että tämä on hullun hommaa ja juoksutusraippa ei kuitenkaan satu, joten mitä turhia, mutta Fiorella nautti silminnähden ja osasi kuvion vanhasta muistista täysin.

Ihmeellisten panikointi, äkkisyöksy, agressiivisuus asioiden taustalla epäilin jopa yhdessä vaiheessa erästä pinkkiä pipoani. Jälkeenpäin muistellen, tuntuu kuin aina olisi sattunut olemaan päässä tuo pinkki pipo...

Hylkäsin kuitenkin pipo- teorian, kun outoa käyttäytymistä on tapahtunut pipon heivaamisen jälkeenkin muutaman kerran (myydään vähän käytetty hyvä pipo vähiten tarjoavalle...) Myös lämpötila ja vesisade ovat laukaisevia tekijöitä. Sateella tiedän jo varmuudella, että ekstra tarkkaavaisuus on paikallaan.
Sain eräältä Livefarmin seuraajalta hyvää tietoa koskien loimitusta. Sillä vaikka pihattohevosia ei missään nimessä kannattaisi loimittaa turhaan (hevosen oma lämmönsäätelykyky häiriintyy) niin usein  vanhan tai kiputiloista kärsivän hevosen kohdalla tilanne onkin toinen. Kokeilin siis loimittaa Fiorellaa enemmän ja sade/tuuli yhdistelmä vaatii selvästi hänellä aina loimituksen, tosin pikkupakkanen/ei tuulta-yhdistelmässä en huomannut eroa loimella olon tai ilman olon välillä. Talvikarva "pörhistyy" hyvin esiin ja sitoo lämpöä eikä hevonen näytä palelevalta millään muotoa. Kastuessaan olen käyttänyt fleece/sadeloimi yhdistelmää ja vaihtanut sitten pelkkään sadeloimeen jos sade jatkuu.
Pihatto hevosilla on vedoton ja kuiva. Oveen laitoimme pvc-verhot, jotka pitävät lämpöä sisällä, sateen ja lumen ulkona ja ötökät kesällä poissa. Meni 1kk ennen kuin Fiorella suostui kulkemaan oviverhon läpi. Laskin aina muutaman päivän välein yhden liuskan kunnes koko verho oli alhaalla.
Summa summarum:
Fiorella-tapaus on opettanut minulle taas paljon. Kaikki ei mene aina eläinten ja ihmistenkään väleissä kuin saduissa. Joskus täytyy opetella, tutkia, kokeilla, luopua tai löytää yhteinen sävel rauhassa ajan kanssa. Kuitenkin mikään tila ei ole ikuinen, aina kannattaa katsoa uusi päivä.

Täällä livefarmilla on lähiaikoina ollut kirjaimellisesti touhu aika sikamaista.
Irmahan poti pienoista syysflunssaa hiljattain ja on ollut aikamoisen pahantuulinen ja väsynyt, ilmeisestikin siihen liittyen.
Jos lihapiirakatkaan eivät maistu, on jotain pielessä. Niin se on.
Tosin nyt Irma-possu on osoittanut hyviä tokenemisen merkkejä jo ja jaksanut hiukan innostuakin asioista ja ruuasta taas.

Irman flunssan hälvennyttyä, meille muuttikin toinen sika aika pikaisella aikataululla.
Minipossu Sibelius oli uuden kodin tarpeessa ja tiedusteltiin josko hän voisi muuttaa tänne.
Lupasimme Sibeliukselle ainakin väliaikaisen kodin nyt ja koska hänen kerrottiin olevan agressiivinen ihmisiä kohtaan, päätimme katsoa miten tilanne kehittyy.
Mitään raivohullua eläintähän emme luonnollisestikaan voi pitää täällä, ihan jo senkin takia että meillä on kaksi pientä lasta ja lukematon määrä muita eläimiäkin, joiden täytyy myös saada elellä täällä rauhassa.
Sibelius on uhitellut hiukan ja röhissyt sioille tyypillisellä tavalla, mutta toistaiseksi kaikki on mennyt hyvin.

Tänään sain taas sen sijaan hyvän muistutuksen myös millaista on pitää sikaa kotieläimenä tällä tavalla niinkuin me teemme. Sika siis on saanut kasvaa täyteen painoonsa ikään kuin lemmikkinä täällä ihmisten ja muiden eläinten kaverina.
Kun menin iltaruokintakierroksen yhteydessä talliin Irmalle seuraa pitämään, rapsuttelin ja juttelin, Irma heittäytyi tapansa mukaan kyljelleen ja tyytyväisenä nautti huomiosta. Päivittelin miksei ruoka maistunut tavalliseen malliin ja heitin lampaiden automaatista hyvän heinätukonkin boxiin Irmalle pureskeltavaksi. Ajattelin sitten kuvata live-videon fb-sivuille, kun ihmiset ovat Irmasta kyselleet Sibeliuksen saapumisen jälkeen. Hyppäsin tallin keskiaidalle istumaan ja säätelin live-videota päälle. Irma tuumasi, että ompa ihanaa kun olen hänen kaverina siellä, huomasi jalkani siinä keskiaidan parrujen välissä ja tuumasi, että haluaa osoittaa kaiken kiintymyksensä (koko reilulla 200kg painollaan) rapsuttamalla itseään jalkaani vasten... No siinähän kävi niin, että koska en ollut muistanut nostaa jalkaani "turvaan" niin se jäi sian painolle kakkoseksi ja kipu oli aika sanoinkuvaamaton. Jalka jäi eläimen ja parrun väliin hiukan nilkan yläpuolelta ja alaosa painui parrujen väliin tiukkaan otteeseen. Tuli siinä sitten sekin ajatus, että nyt menee nilkka nurin ja sitten nivelsiteet tai jalka katki eikä auta mikään.
Nahat vain rullautui nilkasta kahdesta kohtaa, ei sen pahempaa onneksi tällä kertaa. Mutta tämä on Irman kanssa aina se huomioitava seikka että hän on eläin ja toimii vaistomaisella tavalla eikä kertakaikkiaan ymmärrä edes miten voimakas on. Mikään ihmissyöjävaanijasikahan hän ei ole, mutta pelkkä kiintymyksen osoitus voi olla tosi vaarallinen jos ei ole tarkkana. Tästä syystä lapset eivät voi meillä sikojen kanssa olla valvomatta tekemisissä ja boxeihin eivät mene koskaan. On se itsellekin hyvä muistutus taasen, että hiukan tarkemmin katsoo, kun siellä siivoilee tai muuten käy tervehtimässä. Eläin on aina eläin. Niin se on.

Meille muutti myös kaunis kyyhkypariskunta. Teimme Esan yläkertaan pienen kyyhkyslakan ja he kurnuttivat siellä nytkin. Heillä oli myös tarvetta uudelle kodille ja löysivät sen meiltä sitten.

Vaikkakin siis asustavat nyt kanojen naapureina saman katon alla niin eivät vaikuta kummatkaan siitä olevan moksiskaan, kanat tai kyyhkyt. Kaikki hoitavat omat toimensa ja pyörivät omissa porukoissaan. :)
Olen miettinyt usein sitä, että eläimissä yksi kiehtova puoli on se, kun joku muu eläin tarvitsee suojan/pesäkolon samalta reviiriltä. No alkuun tietysti ihmetellään, että mistäs tämä tyyppi tänne tuli ja mikä kumma se oikein on. Mutta jos kukaan ei uhkaile ketään tai käyttäydy muuten häiritsevästi niin kaikki antavat toistensa olla ja elellä, omissa oloissaan. Ei eläimen eläimelle tarvitse välttämättä olla ylin ystävä tai edes seurustella kummemmin, mutta katsoo että toinen saa vähän murua rinnan alle ja katon päänsä päälle. Ei siitä niin suurta numeroa aina nähtävästi tarvitse tehdä.
Hyvää yötä kaikille, ollaan kuulolla. :)